Mun sydämeni tänne jää

Alkukesän sateenkaari

Olen aina kiintynyt paikkoihin hyvin herkästi, ja kaikista maailman kolkista koti on tietenkin kaikkein rakkain. Ja nimenomaan se koti, jossa on kasvanut ja jonka elämään on tottunut. Lapsuudenkodissani elämä on omanlaistaan ja tietyllä tavalla muuttumatonta. Ihan kuin kaikki jatkuisi aina suoraan siitä, mihin edelliskerralla jäätiin, eikä ole väliä, tulenko kotiin 5-, 15- vai 25-vuotiaana. Pihasta kuuluu samat äänet, arjessa on samat rutiininsa huolineen ja kiireineen ja tutut tiet, pellot ja puut ovat paikoillaan. 

Pupelot

Muutamaa Jyväskylä-visiittiä lukuunottamatta vietin lähes koko kesän maalla ja ehdin tottua paitsi vanhempieni myös kodin eläinten seuraan. Kun tänään suntaan takaisin Jyväskylään, Kullervo lähtee tietenkin mukaani ja Maggi tulee sitten parin viikon kuluttua. Ponien ja Patun lisäksi jouduin kuitenkin sanomaan heipat aika monelle muullekin kesäkaverille.

Reissun jälkeen maistui uni ja purkillinen kissanruokaa.

Eilen uittaessani Kullervoa läheisellä rannalla kuulin tutun maukaisun pusikosta. Pian Elvis-kissamme tassutteli istumaan rantahietikolle jääden odottamaan, että kahlaan vedestä silittelemään sitä. Talon kingillä on tapana tehdä kesäisin pitkiä kesäreissuja, ja edellinen havainto kisusta oli juhannukselta. Vaikka olen allerginen kissoille, ei auttanut  kuin ottaa paijausta kerjäävä kolli kyytiin. Onneksi Kullervo odotteli rauhallisesti takapenkillä, kun kaikkea muuta kuin rauhallinen kanssamatkustaja kiipeili pitkin autoa matkustaen loppumatkan naama tuulilasissa, etutassut ratissa ja takatassut sylissäni. Ja koko kotimatkan Elvis mourusi niin, että alkoi tehdä mieli  palauttaa se takaisin rantaan. 

Kiinni on!

Eilen olin viimeisen lehmälandiassa vietetyn päiväni kunniaksi iltalypsyllä. Isä tekee rehua, joten tarjouduin äitini avuksi. Muutaman kerran aiemminkin olen tämän kesän aikana hikoillut navettahaalarissani, ja siitäkin huolimatta, että lehmät huitovat hännillään p*skaa naamaan ja potkivat lypsimiään alas, silloin tällöin navetointikin on ihan mukavaa. Eilen 30 asteen helteessä lehmien vieressä kyykkiminen oli kyllä jokseenkin epämukavaa.

Elegia on vähän korkeampi rouva - äiti seisoo takana.

Ikävä tulee, mutta tiedän senkin, että parin viikon kuluttua olen taas jo ihan tottunut kaupunkikuvioihin ja erilaiseen arkeen. Mutta aina, kun olen viettänyt pitkän aikaa maalla, alkaa tuntua siltä, että en voi elää muualla. Vaikka maaseutuelämä ja ainakin lypsykarjatilalla eläminen on kaikkea muuta kuin rentouttavaa kesänviettoa, tilan ja talon toimiin ehtii parissa kuukaudessa oppia, ja pian huomaa tarkkailevansa lehmien kiimoja, katselevansa forecan säätiedotuksia rehuntekokelejä arvioiden ja miettivänsä, tuleeko maitoauto seuraavana vai vasta sitä seuraavana aamuna. Nykäisy arjesta toiseen vihloo usein kovastikin.Vaikka kotiin ei Jyväskylästä olekaan pitkä matka, elämäntavat tuntuvat ajoittain olevan valovuosien päässä toisistaan. 

Kukkuu!

Lenkkimaisemia

"Jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen."

UPM:n metsä-mainos kyllä herkisti pari vuotta sitten alkaessaan pyöriä maikkarin mainoskatkolla, ja  koko eilispäivän Katri Helena taas lauloi päässäni.