Kärryttelyä ja markkinatunnelmia

Markkinoille mentiin kärryillä

Hevosenhajuinen viikonloppu takana! Lauantaina Pikari oli talutusratsastuksessa kesämarkkinoilla ja jaksoi helteessäkin raatustaa ratsastuskierroksella monta tuntia. Vaikka Pikari on usein hermostunut häseltäjä ja vähän reppana koheltaja, ihmisten ja erityisesti juuri lasten seurassa se osaa käyttäytyä aivan uskomattoman kiltisti ja rauhallisesti. Se kulki perässäni kuin possujunan vaunu silloinkin, kun ihan vieressä oli moottorisahanäytös ja lastut lentelivät ponin takamukselle.

Aloin kyllä jo päivän edetessä ajatella, että Pikarista on nyt tosiaankin tullut vanha, kun se ei viitsinyt enää hirnua edes muurinpohjalätyille. Mutta sitten melkein viimeisellä kierroksella sen sieraimiin viimein levisi marttojen paistamien räiskäleiden tuoksu, ja lätynpaistopaikalle tuijottaen se toitotti kuuluvat tervehdyksensä.

Hännän letti levensi takamusta entisestään.

Pikari tienasi hyvät rahat, ja periaatteeni on, että ponien itse ansaitsemat rahat menevät sitten ponien tavaroihin. Tällä kertaa olikin heti seuraavana päivänä mahdollisuus päästä hipelöimään hevostarvikkeita, sillä suuntana oli Kuopion kuninkuusravit. Ajoin vielä lauantai-iltana Kuopioon siskoni luo, ja koko pitkän ja järkyttävän kuuman sunnuntain vietimme Sorsasalossa. Onneksi mukana oli vesipullo ja alueella useita vesipisteitä. Sekä niihin että jätskikioskeille oli kylläkin jatkuvasti julmetun pitkät jonot, mutta eipä lähtöjen välillä juuri muutakaan voinut tehdä kuin odottaa, joten samapa se oli, missä sitä seisoi. 

Minulla ei ollut mitään erityistä ennakkosuo(si)kkia, mutta ehkä vähän toivoin Sirun Valpuriinan jatkavan kuningattarena. Se voittikin komeasti päätösmatkan, mutta kokonaisaikojen perusteella Marimin oli kuitenkin vielä kovempi tyttö.

Sirun Valpuriina

Toisaalta oli aika liikuttavaa, että niin kuningattareksi kuin kuninkaaksikin kruunattiin kisojen sennut eli 14-vuotiaat raviputet, joilla tuskin on enää kisavuosia jäljellä. Erikasson uusi kuninkuutensa, mutta niin komea hevonen kuin se onkin, vielä vaikuttuneempi olin kuninkaiden päätösmatkan esittelystä. Ennen kunkkukandidaatteja radalle ravaili nimittäin kaikkien aikojen ravikuninkaaksi valittu Viesker-herra, jonka 24 ikävuotta eivät näkyneet mitenkään muuten kuin hieman pönäkämpänä vatsana.

Marimin

Olin liikuttunut paitsi Vieskeristä myös vähän kaikesta muustakin mahdollisesta. Meillä oli päätösmatkalla todella hyvät paikat, sillä istuimme toisessa penkkirivissä radasta katsoen ja suunnilleen sadan metrin päässä maalista. Kavioiden tumina tuntui omissa päkiöissä asti. Olin aivan fiiliksissä loppurytinöistä, ja jokaisen juoksun jälkeen tunsin ylpeyttä ja onnea voittajahevosen puolesta. Eniten niiskutin kyllä kuninkaallisten seremonioiden aikana, kun uudet, seppelöidyt kuninkaalliset marssivat yleisön eteen Prinsessa Ruususen häämarssin soidessa taustalla. Melkeinpä voisin sanoa, että mitä sitä suotta intoilemaan naapurimaan tai Britannian prinsessahäistä ja synnytyksistä, kun meillä Suomessa on kaikkein komeimmat kuninkaalliset, ja vain mielikuvitus ja sukurutsa ovat rajana, kun miettii, miten hienoja jälkeläisiä ne voisivat saada.

Uutta väriä pienessä nassussa

Raveista lähti tuliaisina riimut Pikarille ja Paronille, eli siis Paroonille. Noita ponieni sukuja linkatessa on kyllä pakko sanoa, että Pikarin ensimmäinen kuva on aivan karsea. En tiedä, missä se on otettu ja milloin, mutta ei ainakaan minun luonani. Se on varmaankin herran ensimmäiseltä talvelta. Innostuin myös vähän tsekkailemaan pikkuponien isien ja esi-isien kuvia, ja Pikari on totisesti isänsä poikia. Paroni kai sitten isänemänisänisän. En tiedä, mistä se on kokonsa perinyt, kun sekä isällä että emällä on korkeutta ollut sentään metrin verran, mutta piskuinen Paroni on säkäkorkeudeltaan 80 senttiä ja rapiat päälle. Se on niin pieni, että se katoaa jopa nokkosten ja niittyleinikkien taa korviaan myöten.

Ja sitten, kun se on vielä niin hiljainenkin. Pikari on aina huutanut, hörissyt, kiljunut ja vinkunut kaikelle ja kaikille niistä muurinpohjaletuista ihmisiin asti. Paroni on aina puhunut silmillään. Kun sille vie vettä sen ollessa janoinen, se uittaa turpaansa hetken vesiastiassa ja tuijottaa sitten veden tarjoajaa pitkään silmiin. Paronilla on viisaat ja tunteikkaat silmät. Mutta on se vuosien aikana oppinut myös vähän juttelemaan. Aluksi se oli aivan mykkä, mutta oppi muutamassa vuodessa sanomaan "hö" ja sitten tärisyttämään turpaansa hörinän tahtiin. Jokunen vuosi siten se osasi jo sanoa "höhö", ja nyt se jo harvakseltaan hörisee ihan kunnollakin. Turpatehosteita unohtamatta.

Kun tänään testailin riimuja poneille, huomasin Paronin taas kävelevänkin ihan hyvin. Se riesana on nyt jo useita vuosia ollut ajoittain oireileva kaviokuume, ja taas pari viikkoa sitten se arkoi kavioitaan siihen malliin, että jouduin antamaan sille kipulääkettä. Sen syömistä rajoitetaan kesäisin, ja olikin jotenkin outoa, että kuume tuli näin loppukesästä, kun ruohokaan ei enää ole vihreintä mahdollista, ja poitsu on laiduntanut päivät jetsulleen samalla läntillä jo pitkän aikaa. Yöt shettikset ovat pikkuisessa hiekkatarhassa, ja nyt Paronin oireillessa ne olivat siinä päivätkin. Karanteenista, kavioiden vuolusta ja kipulääkkeestä oli taas Paronille apua, ja toivoa sopii, että kavio-ongelmat pysyvät nyt taas jotenkin hanskassa. Talvisin poika ei ole koskaan oireillut, joten jos vaan kesällä saisi sen pidettyä mahdollisimman terveenä, elinvuosia voisi olla vielä edessä paljonkin.

Voi niitä aikoja, kun vielä ratsastin Pikarilla ja ajoin Paronilla! Paroni oikeasti ravasi yhtä kovaa kuin Pikari laukkasi, ja hiekkateillä porhaltaessa sillä oli aina hurja voitontahto. Joskus sisarustemme kanssa vitsillä puhuimmekin, että siitä olisi voinut tulla näppärä raviponi. Heh, ja vaikka viihdynkin lopulta paremmin hevosen selässä kuin kärryillä, kieltämättä kunkkareissa tuli mietittyä sellaistakin vaihtoehtoa, että vielä jonain päivänä voisin harkita ravisukuisen suokkivarsan ostamista...

Pyörätuoli tuli taloon

Ajelin aamulla Jyväskylästä takaisin maalle koira takapenkillä ja koiran kärrit peräkontissa. Esittelin tietenkin heti Kullervon uuden liikkumisvälineen äidilleni. Hänen molemmat veljensä olivat aika pienestä pitäen pyörätuolissa, ja äiti muisteli, miten ensimmäisten tuolien saapuminen oli jännittävää ja iloista, mutta samalla myös aika lohdutonta. En voinut kuin todeta, että aika samaltahan minustakin tuntuu. Pyörät helpottavat Kullervon elämää valtavasti, mutta esimerkiksi eilen oli silti aika lohduton olo, kun vielä myöhään illalla rullailimme läheiselle rannalle uimaan. Iltauinnilla oli suuri joukko muitakin koiria, ja kieltämättä vähän kirpaisi parkkeerata pyörätuolin kanssa hiekalle. 

Vaikka tunnistin äitini kuvaileman tunnetilan, pyörätuolia käyttävää ihmistä ja rullaavaa koiraa ei voi verrata toisiinsa monestakaan syystä. Ensinnäkin koira on vain koira. Se ei ymmärrä, tunne ja koe asioita samoin kuin ihminen, ja vaikka hyvin eläinrakas olenkin, yleisesti ottaen ihmisen arvo on minunkin silmissäni koiran arvoa suurempi. Toisaalta se, että koira on vain koira, tarkoittaa myös sitä, että koiran pyörätuolielämää joutuu aina perustelemaan. Kukaan ei kyseenalaista sitä, että halvaantunut ihminen on pyörätuolissa, mutta renkailla liikkuvaan koiraan voidaan suhtautua toisin.

Niin naapurini kuin muutkin ihmiset, joihin parin päivän aikana törmäsin, olivat innoissaan ja ilahtuneita Kullervon kärristä. Tiedän kuitenkin sen, että joku voi ajatella niinkin, että koiran laittaminen pyörätuoliin on väärin, koska koira ei siinä voi elää täyttä koiranelämää. Mutta voiko ihminen elää pyörätuolissa täyttä ihmisenelämää? Ja mikä ylipäätään on ihmisen tai koiran elämää? Onko siihen olemassa jokin mittari? Uskon, että moni pyörätuolissa elävä ihminen elää täydempää elämää kuin moni muu, ja toisaalta esimerkiksi Kullervo ei ole joutunut luopumaan juuri mistään - päin vastoin se on aloittanut uintiharrastuksenkin ihan uudella intensiteetillä.

Ihminen pystyy tietenkin ymmärtämään syyn siihen, miksi hän on pyörätuolissa. Koira elää hetkessä ja huomaa vain sen, mitä voi tehdä tai mitä ei voi tehdä. Toisaalta ihminen myös tiedostaa sen, mitä hän voisi tehdä tai mitä hän on voinut tehdä. Koira ei muista eilistä eikä ymmärrä huomista. Näin ollen voi ajatella niin, ettei koira kuollessaan osaa surra niitä tulevia vuosia, jotka se menettää. Tai sitten voi ajatella kuten minä ajattelin: koira elää hetkessä, eikä siten  mieti menneitä tai tulevia touhujaan. Se ei myöskään vertaile omaa elämäänsä muiden elämään. Se on joko onneton tai onnellinen sellaisena kuin se on ja niiden mahdollisuuksien rajoissa, mitkä sille on annettu. Ja niistä mahdollisuuksista me ihmiset olemme vastuussa. Pyörätuolia käyttävä ihminen on aika paljon itsekin vastuussa omasta elämänlaadustaan, mutta koiran hyvä elämä on vain ja ainoastaan ihmisten käsissä.

Eräs argumentti pyörätuolia vastaan voisikin olla myös se, että maailma on täynnä koiria, joita voisi auttaa vähän vähemmälläkin ponnistelulla ja vaivannäöllä. Ehkäpä niin, mutta taisteluni Kullervon kanssa ei ole kenekään muun elämästä pois. Ei koiran eikä ihmisen. Ja itse asiassa tämä koko rumba on saanut minut miettimään sellaista vaihtoehtoa, että seuraava hankkimani koira joko Kullervon aikana tai Kullervon jälkeen on rescue. Tuntuu siltä, että tämän keissin jälkeen olen kyllä valmis melkein mihin tahansa haasteisiin, mitä koiranomistajalla vain voi edessään olla.

Vielä viimeisenä voi väittää, että tuossa tilassa olevan koiran pitäminen on itsekästä. Koirasta ei pysty päästämään irti, vaikka se kärsisi. Olen varma siitä, että Kullervo ei kärsi, mutta ymmärrän senkin, että ulkopuolinen voi nähdä asia toisin. Kukaan ei kuitenkaan varmasti koskaan väitä itsekkääksi ihmistä, joka antaa hyvin vaikeasti kehitysvammaisen lapsensa syntyä tai pitää lähimmäistään hyvin pitkään esimerkiki hegityskoneessa. Ja jos vertaa Kullervoa ihmiseen, sen tilahan vastaa nimenomaan äkillisesti halvaantuneen ihmisen tilaa; kipuja ei ole, mutta toivoa ehkä on. Kehitysvammaisen, sairaan tai liikuntarajoitteisen ihmisen läheiset eivät ole itsekkäitä. He ovat kovilla ja heiltä vaaditaan paljon. Mikä sitten tekee koiranomistajasta itsekkään? Lopulta vastaukseksi ei jää kuin se, että koira ei ole ihminen eikä sitä saa inhimillistää. Ja sitten voi taas kysyä, mikä on ihmiselle inhimillistä elämää ja mikä koiralle koiramaista elämää. Ihminen on ihminen ja koira on koira, mutta pyörätuoli ei tee koirasta ihmistä. Se tekee siitä liikkuvan luontokappaleen.

Pyörien käyttöönotto sai minut taas vähän miettimään edellä mainitsemiani asioita, eikä varmastikaan viimeistä kertaa. Joskus on ihan hyvä itselleenkin perustella tekemisiään ja ratkaisujaan siitäkin huolimatta, että oikeastaan olen jokaisesta matkan varrella tekemästäni päätöksestä ollut sydämessäni hyvin varma. Eikä minun lopulta tarvitse perustella päätöksiäni kenellekään muulle kuin itselleni. Ja ehkä Kullervolle. Loppujen lopuksi perustelu on myös hyvin yksinkertainen; teen sen, minkä uskon ja näen olevan koiralleni parhaaksi ja mikä pitää sen yhtä tyytyväisenä ja elämäniloisena vesselinä kuin se on ollut tähänkin päivään asti. Kullervo ei ehkä näe eilistä tai huomista, mutta minä näen sen onnellisuuden niissä molemmissa. Se on tärkeintä.

Loppuun vielä kuvakavalkaadia kärreistä vähän joka suunnalta. Loppukevennyksenä mainittakoon, että tänään Kullervo koeajoi kärrynsä maaseutuympäristössä ja täräytti tietenkin hyvin nopeasti keskeltä lehmänläjää. Ah.

Koiran reidet tuleva läpi "lenkeistä". Satula on suunniteltu niin,
 ettei leikkaamattoman uroskoirankaan olo ole tukala.

Takaa näyttää tältä.

Ja yksilöllisenä mittatilaustyönä on tehty.

"Näkeehän sen jo ottallaankin, että hyvin ne on tehty", sanoi iskä.

Kullervon kärrit

Paljon olisi hevosjuttujakin haasteltavaksi, mutta koska ne ovat enimmäkseen ikäviä, tämä postaus on nyt vain täynnä iloa siitä, että koirani sai viimein kärrinsä. Ne olivat odottaneet paikallisella R-kioskilla jo pari päivää, mutta koska tulin vasta iltapäivällä Jyväskylään, sain paketin käsiini vasta illasta. Olin melkoisen hermostunut alkaessani repiä teippejä pahvilaatikon kyljistä, sillä pelkäsin paitsi omaa ja koirani reaktiota myös sitä, että olen ottanut Kullervon mitat jotenkin väärin. 

Mittojen ottamiseen tarvittiin parhaimmillaan kolme ihmistä, ja hyvistäkin ohjeista huolimatta oli välillä vähän vaikea arvioida, mistä kohtaa mikäkin mitta piti ihan täsmälleen ottaa. Kärrien saaminen Eddie's wheelsistä Yhdysvalloista oli sen verran pitkä ja kallis ruljanssi, että mihinkään palautuksiin, vaihtoihin, uusiin maksuihin ja uuteen odotukseen en olisi halunnut joutua. Enkä kyllä onneksi joudukaan. Pienten säätelyiden jälkeen kärrit tuntuivat olevan Kullervolle täydellisen sopivat. Korkeutta ja pituutta voi ehkä vielä vähän hienosäätää, mutta muuten poitsu tuntui solahtavan uuteen apuvälineeseensä mainiosti.

Tällainen kuva piti liittää tilauksen mukaan todistamaan mittausten oikeellisuutta. Veljeni oli kuvassa ensin bokserit jalassa, mutta vaihtoi vähän pidempään lahkeeseen, kun kysyin, haluaako hän tosiaan lähettää Yhdysvatoihin asti kuvan karvaisista sääristään, 

Kärrit ovat tukevat ja mukavasti pehmustetut. Vaikka ne tuntuvat kestäviltä, ne ovat silti hyvin kevyet. Koko paketti pakkausmateriaaleineen painoi vain 3,5 kg. Myös Kullervo tuntui olevan sitä mieltä, että meno on kepeää uusien rattaiden kanssa, ja testikierroksellamme se viipotti menemään niin, että jouduin aina välillä komentamaan sitä odottamaan. Asfaltilla renkaat liikkuivat superisti, eikä meno hidastunut ainakaan kovalla hiekkatielläkään. Vaikeinta tähän asti oli ovista kulkeminen; Kullervo ei ovenkarmien ohi hiippaillessan oikein osannut varata ekstratilaa kärreilleen.

Joka tapauksessa Kullervo tuntui olevan iloinen ja innostunut, eikä se kiinnittänyt renkaisiinsa oikeastaan mitään huomiota. Se uhosi vastaantulleelle saksanpaimenkoiralle, säntäili innostuneena tervehtimään ohikulkijoita ja nuuski tyytyväisenä jalkakäytävän hajuja. Ja mikä parasta: se merkkaili. Kullervo asettui kärreineen nätisti tiensivuun ja jätti niiaten jälkensä heinikkoon. 

Nyt sitten vain harjoittelemaan. Kärreissä on lisävarusteena jalustimet, joihin koiran tassut saa roikkumaan niin, etteivät ne laahaudu maassa ja sen seurauksena haavaudu. Jalkojen ollessa jalustimisssa Kullervo ei kuitenkaan voi treenata kävelemistään, joten välillä ajattelin käyttää kärrejä niinkin, että jalat ovat reisistä asti vapaina. Toki myös jatkamme tuttua uintitreeniä sekä kävelyä ilman apuvälineitä. Parhaimmillaan kärreistä voi kuitenkin olla apua myös kävelyn harjoittelussa, ja pidempien lenkkien ja normaalimman liikkumisasennon luulisi antavan Kullervolle myös intoa ja lisämotivaatiota. 

Kärreistä kuulette varmasti vielä myöhemmin lisääkin, ja kun saan otettua parempia kuvia, laitan niitäkin sitten enemmän. Näistä tunnelmista kuitenkin lähdetään.

Ämmät maastossa

Tallikaverini Tuulin Messi on ollut Maggin laidunkaverina taas tänä kesänä, ja tämän viikon parhautta ovat olleet pitkät maastolenkit tammojen kanssa. Tiistaina kävimme ratsastamassa kaverini kanssa, torstaina siskoni kanssa ja eilen sain johdatella erään sveitsiläisen tytön Suomen luontoon - valitsin reitinkin niin, että matkan varrella kuljettiin pitkin järvenrantaa, korpipolkuja ja laakeita peltoja.

Tiistaina köpöttelin Maggin tutussa ja leveässä selässä, mutta pari kertaa olen tämän viikon aikana istunut Messinkin satulassa. Tai no Maggilla ratsastan lähes poikkeuksetta ilman satulaa, eli ylipäätään on tuntunut vaihtelulta laittaa jalat jalustimiin. Vaikka rakastan Maggia, ja se on täydellinen sellaisena kuin se on, kokeilen aina mielelläni muitakin heppoja silloin, kun siihen vain on tilaisuus. Siskoni vertasi minun ja hevoseni suhdetta avioliittoon; periaatteessa mitään valittamista ei ole, mutta kyllä sitä 13 vuoden jälkeen tekee mieli jo kokeilla toisiakin. Noh, onneksi Maggi ei pahastu siitä, että ratsastelen välillä vähän muillakin...

Mutta olipa alla mikä hevonen tahansa, ratsastaminen vihreällä pellolla äärettömältä tuntuvan taivaan ja kuumottavan ilta-auringon alla on hetki, johon haluaisi jäädä ikuisesti. Hevosen selässä aika pysähtyy ja kaikki ympärillä oleva on ajatonta ja kiireetöntä. Kuuluu tuulen huminaa, kuovin huutelua ja pikkulintujen viserrystä, ja alla hevonen hengittää vauhdikkaammaan menon jälkeen raskaasti ja onnellisesti. Hevosen kanssa on yhtä aikaa yksin ja yhdessä, rauhaisassa ja turvallisessa paikassa poissa elämän melusta. Hevonen jaksaa joka kerta kantaa ratsastajansa varmasti ja luotettavasti välittämättä siitä, miten suuri taakka huolia ja murheita tällä on. Vanha sananlaskukin sanoo: "Älä murehdi. Anna hevosen murehtia, sillä hevosella on isompi pää." Minä uskon, että ratsastaessaan ihminen unohtaa murheensa. Tai vaikka ne välittyisivätkin hevoselle, sen  isossa päässä on niin suurta älykkyyttä ja ymmärrystä, että suru ja huoli eivät siellä viihdy. Ei. Hevonen on täynnä onnellisuutta, vapautta ja ikiaikaista viisautta.

Messi ja Maggi eli M&M
 2011

Vaneria ja panelia

Tässäpä uusia remppakuvia. Meillä on tietenkin myös asiantuntevaa remonttiapua, mutta aika paljon on tehty myös spaissarihenkisellä girl power -otteella. Kirosanoja on tosin tainnut lennellä vähän enemmän kuin Babyn tai Sportyn suusta. Eilen laittelimme pihattoon loput vanerit ja panelit, ja jälkimmäiset saivat myös valkoisen maalikerroksen.

Kauralaarissakin on uutta maalia. Sähkösasentajaa ehkä kaivattaisiin.

Vähän villaa väliin, ettei ala hevosten pyllyjä paleltaa.

Pihaton uutta seinää. Ikkunat vielä puuttuvat, ja välikatto tehdään sitten joskus.

Kun tartuin maalipensseliin, vanerit oli hyvä roiskesuojata. Huomatkaa tyylikkäät (ja turvalliset) tikapuut...

 Olin myös aivan onnellinen siitä, että viime viikolla tukemani pääskysenpesän viidestä munasta oli kuoriutunut viisi piipittävää pääskylasta. Äiskä ja iskä lentelivät työmaalla ja kävivät välillä kiukkuisesti komenttamassa liian lähelle hiippalevia remppanaisia.

Koirakaveri

Eilisellä uintireissulla mukana oli myös vanhempieni paimensukuinen lapinkoira. Nennikka Pardni alias Patu on ollut nyt kesällä mukavaa kävelyseuraa, vaikka juoksukavereiksi siitä ei kyllä ole. Ensimmäisen kerran sen erehtyessä mukaani jouduin odottamaan sitä jokaisen mäen päällä. Toisella kerralla se kääntyi suunnilleen kilometrin päästä takaisin kotiin tuumaten, että nyt meni homma liian rankaksi. Koiruus on kyllä siitä ihan mahtava, että sitä voi maaseudulla pitää koko ajan irti, ja tielläkin se kulkee aivan vasemmassa reunassa väistäen kaikkia autoja huolellisesti ojan puolelle.

Kävelykaveri

Niin kiltti ja tottelevainen kuin Patu onkin, joskus sen nynnyily on jopa hieman rasittavaa. Jokunen päivä sitten se esimerkiksi säikähti isäni aivastusta niin, että karkasi "Saareen" eli parin kilometrin päässä asuville vanhempieni tuttaville, joilla on pari lapparia. Patu ei koskaan karkaa minnekään muualle, mutta aina silloin tällöin se käy moikkaamassa koirakavereitaan.

Eilen olisi jo heti uimaan lähtiessä pitänyt aavistella, että reissu ei taida sujua ihan suunnitelmien mukaan. Patu ei missään nimessä suostunut menemään autoon matkustajan puolelta, koska Kullervo sattui istumaan sillä puolella takapenkkiä. Täytyi siis kiertää auton toiselle puolelle, ja senkin jälkeen sai houkutella vielä tovin, että karvalallu uskalsi hypätä jalkatilasta penkille. Eikä Kullervo siis millään tavalla osoittanut minkäänlaista vihamielisyyttä kaveriaan kohtaan, vaan odotti ihan rauhassa, että toinen hyppää viereen istumaan.

Uitin Kullervoa Patun kirmaillessa rannalla. Välillä Patu uskaltautui vähän kahlailemaankin, mutta järjettömän paksun turkkinsa vuoksi se ei uskalla uida muuta kuin tassupohjaa. Välillä heitin pari keppiä rantaveteen, jotta Patulikin sai vähän onnistumisen kokemuksia ja huomiota. Edellisistä videopostauksistani innostuneena otin eilen lisää tärsisevää todistusaineistoa koirien uintipuuhista. Tässäpä taas linkkiä siihen.

Olisi pitänyt arvata, että jos autoon meneminen kotipihassa on ongelma, se ei voi olla mitään muuta rannallakaan. Ranta on suunnilleen 50 metrin päässä parkkipaikasta, ja koko paluumatka on yhtä isoa ylämäkeä. Kannettuani Kullervon autoon huikkasin Patulle, että nyt lähdetään. Ei sitten lähdettykään. Patu isttua möllötti rannalla ja tuijotti haaveillen järvelle. Aikani kutsuttua totesin, että ilmeisesti on käytävä ihan vieressä komentamassa, kun karvakäpäliin ei muuten tullut liikettä. Mutta kun lähestyin rantavahtia, se juoksikin iloisena veteen ja jäi sitten töröttämään aaltoihin sen näköisenä, että leikkiminenhän aloitetaan juuri nyt, kun typerä lörppäkorva on auton uumenissa. 

Ei auttanut maanittelu, ei komentaminen eikä huijaaminen. Jouduin lopulta kantamaan vettä valuvan piisamirotan koko matkan järvestä autolle, ja voin kertoa, että märkä, yli 20-kiloinen koira ei ole häävi raahattava ylämäessä. Autolle päästyäni olin itsekin kuin uitettu koira, ja vaatteeni haisivat samalta kuin vesisateessa kastunut pihapiski. Kotimatkan Patu matkusti ahtaassa jalkatilassa. Meikäläisen kärsivällisyydestä ei ollut enää houkuttelemaan sitä mukavammille matkustuspaikoille.

 "Kun isot koirat haukkuu hau,

niin mua pelottaa  

Kun semikoirat haukkuu "hau",

mua semipelottaa
Kaikki pihan koirat ne räksyttää,

mua pelottaa kun on äksyjää..."

(Heikki Kuula: Koirakaveri)

Uidaan koiraa!

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Onneksi Kullervo halvaantui talvella, jolloin se sai raahata jalkojaan lumessa eikä sorassa. Onnea on myös se, että kesä on niin lämmin, että järvessä tarkenee polskia joka päivä. Käytän Kullervon viidestä kuuteen kertaa viikossa uimassa, ja kolmen tai neljän päivän välein sillä on lepopäivä. Vaikka Kultsi uiskentelee kerralla vain parisenkymmentä minuuttia, uiminen on koiralle kuin koiralle sen verran raskasta treeniä, että ihan joka päivä ei kannata hauvaa väsyttää. Huilipäivien jälkeen Kultsi onkin yleensä parhaimmillaan. 

Kun talvella aloitimme uinnit KoiraSportissa, Kullervo ei vapaasti uidessaan käyttänyt lainkaan takajalkojaan. Vasen jalka saatiin aktivoitua niin, että eteenpäin ja rampille pyrkivää koiraa pidettiin pelastusliiveistä kiinni, ja minä kutsuin sitä luokseni niin innostavasti kuin vain pystyin. Oli ihana huomata, miten Kullervon potkut terävöityivät minun kutsujeni voimistuessa, ja alkulämmittelyiden jälkeen myös oikea takanen alkoi toimia jonkin verran. Kevään aikana vasen jalka muuttui aktiivisemmaksi ja aktiivisemmaksi, mutta oikealla oli hyvät ja huonot päivänsä, ja hyvinäkään päivinä sen toimintakyky ei ollut lähelläkään vasemman jalan tasoa.

Takajalkojen tehotreeniä.

Sitten taas mennään...

ja tullaan...

ja ollaan valmiina menemään taas.

Jo pari viikkoa sitten huomasin, että Kullervo on alkanut käyttää vasenta takajalkaansa myös vapaasti uidessaan. Oikean jalan suhteen aloin olla epätoivoinen, sillä Kultsin potkut olivat harvassa silloinkin, kun roikuin sen pelastuliiveissä. Muutenkin jalka tuntui vetelältä ja voimattomalta. Muutama päivä sitten kuitenkin huomasin, että vesilelua kohti kiirehtiessään poika potkaisi silloin tällöin myös oikealla jalalla, ja sen jälkeen potkuja on tullut joka päivä. Parasta Kullervon uinnin katselussa on kuitenkin se, että se heiluttaa häntäänsä, ja sainkin tänään napattua myös vähän videokuvaa häntäänsä heluttavasta polskijasta. Laatu on juuri niin hyvä kuin puhelimella kuvattuna vain voi olla, ja kaiken hyvän lisäksi blogger ei suostunut lataamaan videota. Sen voi kuitenkin tsekata halutessaan tästä.

Kesän ja oikeastaan viimeisimmän viikon aikana Kullervon eteneminen maallakin on parantunut huomattavasti. Kullervo on kuin konttaamisesta kävelemiseen siirtyvä pikkulapsi; ihan huomaamattaan se nousee seisomaan ja ottaa haparoivia askelia samalla, kun keskittyy johonkin ihan muuhun. Kun kutsun tai hoputan sitä, se heittäytyy taas norpaksi ja hilaa itseään etujalkojen voimalla. Otinkin tänään videokuvaa myös pojan "kävelystä" eli tässä tapauksessa rytmittömästä ja aika hallitsemattomasta harppomisesta. Meno on karmeaa kohellusta, mutta onhan kehitys valtava verrattuna siihen, että vielä joitain kuukausia sitten Kullervo ei vielä edes seissyt ja aluksi se ei pysynyt edes normaalissa istuma-asenossa. On tämä nyt jo jotain ihan muuta kuin takapäästään täysin halvaantuneen koiran liikkumista. Videota katsellessani ymmärsin itsekin taas ihan uudestaan, miten paljon urhea Kullervoni on edistynyt. Sitä ei aina huomaa, kun koira on koko ajan silmissä - ihan kuin äiditkään eivät aina huomaa omien lastensa kasvamista. Äidit tosin huomaavat taatusti ne ensimmäiset askeleet. Minä taidan tupata muistaa vain kaatumiset.

Joka tapauksessa poitsu on kesänkin aikana jatkanut kehittymistään, ja sitkeällä yrittämisellä ja positiivisella asenteella jatkamme harjoittelua edelleen. Tulevaisuus näyttää, miten varmaan askellukseen Kultsilla on vielä mahdollisuuksia.

Maalatessa roiskuu!

Tallin uudistaminen alkoi oikeastaan jo viime talvena. Pettymysten, riitojen, isojen päätösten ja vallanvaihdosten jälkeen puhdistimme niin ilmapiirin kuin varustehuoneenkin pölystä ja moskasta. Otettuamme ohjat enemmän omiin käsiimme aloimme käyttää tallivuokrarahojamme siihen, mihin ne oli tarkoitettukin: laadukkaampaan heinään ja parempaan kuivikkeseen. Kaikki ylimääräinen meni säästöön kesän remppaa varten. Ensi vuoden alkuun mennessä tallin pitäisi olla siinä kunnossa, että EU-tarkastajalla ei ole siitä mitään huomautettavaa. Ajantasaiset määräykset hevosten pidostahan löytyvät täältä.

Vanha talli oli liian matala. Ensimmäisenä revimme siis alas vanhan välikaton, ja myös pihaton vanhat seinät saivat samalla rytinällä lähteä. Talli (silloin navetta) on rakennettu sisällisodan aikoihin, ja edellinen perusremppa oli ilmeisesti tehty joskus 50-luvulla, sillä kattoon oli pakattu kyseisen vuosikymmenen Keskisuomalaisia. Ihan fiiliksissä luin uutisia Englannin Yrjö VI:n hautajaisista ja surin sitä, että kolme hevosta oli pudonnut tukkiajossa jäihin Äänekoskella. Vaikka aluksi olin sitä mieltä, ettei moisia aarteita voi heittää pois, muutaman tunnin pölyisen, räkäisen ja hikisen tunnin jälkeen roudasin kyllä repaleiset lehdet muun muhjun seassa tunkiolle. 

Katto alas...

... ja uutta maalia pintaan.

Parin viime viikon aikana on ollut lähinnä maalaushommaa, ja vaikka olen onnistunut sotkemaan valkoisella maalilla niin itseni kuin tallikaverinikin, osan väristä olen sentään osannut roiskia ihan oikeaankin suuntaan. Seiniä olin suttaamassa viime viikolla ja eilen uurastin nelisen tuntia katon kimpussa. Osan ajastani käytin kyllä siihen, että rakensin tukialustan pääskysten pesän alle. Reppanat olivat pykänneet kämppänsä lampun päälle, ja kun vanha valaisin tipahti alas, lintujen koti jäi onnettomasti roikkumaan paljaasta seinästä. Mutta nyt niiden on taas hyvä jatkaa pesimäpuuhiaan - ja meidän remonttia.

 

Korotettuja kattopalkkeja ja uutta maalia. Loppuviikosta valetaan lattia.

Uusia aluevaltauksia

Aitasin viikko sitten hevosille uuden laitumen ihan talomme läheisyyteen ja pääsen tutkailemaan niiden laiduntamista näppärästi esimerkiksi keittiön ikkunasta. Horsman ja nokkosen valtaama ryteikkö oli tammojen mielestä ihan liian pelottava tutkittavaksi, ja kun neitien viihtyvyys näytti olevan ihan nolla, jouduin lopulta niittämään niille turvallisia kulkureittejä ja hengailupaikkoja. Kyllä minä sen ymmärrän, että raviradan sileyteen tottunut lämppäri vähän halveksuu epätaisaista laidunmaata, mutta kyllä siinä tylsällä viikatteella huitoessa vähän kirosin vuonojen prinsessaani, joka korvat luimussa odotti portilla pelastajaansa. 

Nyt olen viikon ajan kyyläillyt turpauunojen etenemistä nokkospuskassa, ja joka päivä ilmoitan ehkä sata kertaa, mihin asti tyypit ovat edenneet. Pikkuveljeni sanoi minulle tänään, että kai jo olen alkanut pitää päiväkirjaa hevosten liikkeistä. Meinasin vastata, että vähän on suunnitelmissa. Ihan pelkästä kavionkopseesta tämä blogi ei  tosin tule täyteen, vaan tilaa on vähintään yhtä paljon myös esimerkiksi tassuille. Olen kotoisin maaseudulta ja maatilalta, joten postauksissa saattaa ajoittain tuoksahtaa myös lehmänlanta. Olen nimittäin huomannut, että vaikka ihminen lähtisi maaseudulta, maaseutu ei lähde ihmisestä.

Ilman erityisempää taustoitusta potkin siis tämän uuden blogini käyntiin. Koittakaahan pysyä kärryillä. Tai kärreillä. ;) Saa nähdä, kuinka pitkälle tätä ravia nyt sitten riittää.