Tallikisat!

Onpa vierähtänyt aikaa sitä, kun olen viimeksi ehtinyt kirjoitella. Ja sitten tietenkin olisi useamman postauksen verran kerrottavaakin. Mutta aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että pidimme viime viikonloppuna pienimuotoisent tallikisat. Olen oikeasti aika väsähtänyt siihen, että sopimusasioihin ei vieläkään ole tullut selvyyttä, sillä aina tulee joku uusi muutos tai ongelma tai... jotain. Siksi tallikisat tuntuivat ihanan rentouttavilta, mutta samalla myös vähän päälleliimatuilta. Mutta kaiken kaikkiaan päivä oli onnistunut ja iloinen, ja hepat taipuivat hienoihin suorituksiin - Maggia sanottiin jopa päivän yllättäjäksi. 

Maggi on saanut myös uuden hoitajan, joka reippaasti kahden ratsastuskerran jälkeen rohkaistui osallistumaan kisoihinkin. Koko hoitokuvio on lähtökohtaisesti aika erikonen, sillä uusi hoitaja on eräs oppilaani. Mutta joskus on vain hyvä kuunnella sydämensä ääntä ja tehdä asioita, jotka tuntuvat oikeilta. Ja kun katselin ratsukon menoa kentällä, olin tyytyväinen tekemiini ratkaisuihin. Kysyin luvan julkaista parivaljakon kuvia facebookissa, mutta blogiin en huomannut kysyä lupaa, enkä viitsi sitten ilman lupaa niitä julkiseen levitykseen laittaa. Mutta kisojen kovimman ratsukon kuvia laitan tähän muutaman ihan luvallisesti.

Meillä oli myös jakaa junnuratsastajillemme mahtavat palkinnot. Lähdin lauantaina ostamaan ruusukkeita läheisestä hevostarvikeliikkeestä, mutta palasin mukanani neljä "Mäen tuulet 2013" -tekstillä brodeerattua pipoa. Koko ostosreissuni oli kyllä harvinaisen koominen. Ensinnäkin sain pipoihin brodeerauksen ilmaiseksi. Toisekseen halusin ostaa Maggille hmeksikolaisten suitsien turpahihnaan, mutta koska niitä ei heti sekalaisista hyllyistä löytynyt, kauppias sanoi, että voin vain leikata jostain taljasta sopivan palan. Kun olin aikani ähertänyt saksien kanssa ja saanut jonkinmoisen lärpäkkeen leikattua, yhden laatikon pohjalta löytyikin yksi oikea pehmuste. Otin sitten kuitenkin sen. Yhden tavarakasan alta löysin sopivan kokoiset pintelipatjat Maggille, ja kun vihdoin tunnin pyörimisen jälkeen olin valmis maksamaan muutaman kympin ostokseni, kauppias sanoi, että kassakone lukee kortin niin hitaasti, että voin tulla maksamaan sitten joskus. Ei kuulemma ole kiirettä. Uskomatonta luottoa kyllä, sillä en tosiaankaan ole mikään vakkariasiakas, eikä kauppiaalla itse asiassa ole mitään tietoa siitä, kuka minä edes olen. Mutta olen toki niin umpi rehellinen, että eiköhän maksu ihan inhimillisessä ajassa hoidu.

Minulla oli syyslomalle hirvittävän paljon tekemistä suunniteltuna, mutta aika paljon on kyllä vierähtänyt aikaa tallilla. Kaikenlaista pientä puuhastelua riittää ennen talven tuloa. Tänään pihaton tarhassa aitatolppia maahan, jotta maan jäätyessä saamme rajattua hurjan mäen pois hevosten alueelta. Muutama vuosi sitten eräs hevonen katkaisi kyseisessä tarhassa jalkansa, ja se oli kamalaa. Syytin vielä asiasta itseäni, sillä olin ilmeisesti viimeinen, joka oli nähnyt hevosen ihan kunnossa. Seuraavan kerran näin sen makaamassa pressun alla lopetettuna. Muistan vieläkin sen karmean tunteen, joka minulle tapahtuneen jälkeen tuli, mutta kaikki vakuuttelivat, ettei asia mitenkään voinut olla minun syytäni. Olihan eläinlääkärikin toki sanonut, että syy oli tarhan huonossa pohjassa, joka kyllä tuolloin oli aivan liian "kraaterinen" hevosten jalkojen alle. Omistajanvaihdoksen jälkeen tarhasta on pidetty huomattavasti paremmin huolta, mutta silti mieluummin aitaan tappomäen pois Maggin kulkureiteiltä.

No mutta. Näiden surkeiden muistojen jälkeen kerrottakoon vielä, että tallin oven eteen alkoi tänään nousta katos, ettemme jää talvella lumien alle. Perjantaina pihatoon saadaan valot, ja tänään työkaverini toi pari isoa säkillistä kutteria pihattolaisten pehmikkeeksi. Paluukuormassa lähti peräkärryllinen hevosenlantaa. Heinät ovat hyviä, tallivuorot toimivat ja joka kerta, on ilo astua talliin ja nähdä muutos, joka siinä on viimeisen vuoden sisällä tapahtunut. Sitten kun vihdoin (toivottavasti pian) pääsee tuosta sopimusruljanssista eroon, voi ihan hyvillä mielin odottaa talvea. Ja seuraavia tallikisoja.

Mitäs on koiralle sattunut?

"Senkus olet halvaantunut, mutta ei sulla silti mitään etuoikeuksia tässä maailmassa ole. Mun varpaiden päältä EI rullailla ihan miten sattuu, vaikka kuinka tekis mieli mennä puskiin möyrimään." Olen jo niin tottunut Kullervon kärriin, että on jopa välillä vaikea muistaa aikaa, jona kärrejä ei ollut. Ja myös Kultsi on niin tottunut, että se touhottaa ja häsää pyörillään aivan yhtä itsekkäästi ja huolettomasti kuin aina ennenkin. Jotenkin koomista on muuten se, että Kullervo on aina ollut kova poika merkkailemaan reviirinsä, ja se tapa ei ole kadonnut mihinkään. On tosin vähän vaikea pidättää naurua, kun tyyppi kesken käppäilynsä yhtäkkiä asettautuu aivan jonkun puun viereen tiristelemään tippojaan. 

          Koska olen jo itse niin tottunut, en aina ihan muista, miten hämmentävä näky me kuitenkin olemme. On ihana miettiä, miten erilaisten ihmisten kanssa on tullut juteltua. Pyörätuolikoira kiinnostaa pieniä lapsia, vanhoja pappoja, mustanpuhuvia ja lävistettyjä teinejä, juoppoja, perheenäitejä ja hassuja mummeleita. Toki esimerkiksi pienille lapsille kerron Kullervon tarinan vähän kaunistellen ja happily ever after -loppuisesti, mutta perinteisen stoorin alan jo osata ulkoa. 

         Mutta ihan aina ei vain jaksaisi pysähtyä. Enkä ehkä aina jaksa olla yhtä aurinkoinen. Olen alkanut pitää kuulokkeita korvillani, jotta vähän harvempi ohikulkija pysähtyisi kyselemään ja juttelemaan. Olen tietenkin todella iloinen siitä, että kukaan ei vielä ole pysähtynyt moittiakseen tai tuomitakseen. Monet kannustavat, ihastelevat ja ovat vilpittömän liikuttuneita, ja hyvin moni kävelee ohi hymyillen tai nauraen - onhan Kullervon meno vähän koomistakin. Silti kaikkea positiivistakaan ei aina jaksaisi ottaa vastaan, ja välillä ehkä yritän vain päästä keskusteluista mahdolisimman nopeasti eroon, ja eilen tulikin vähän tarkemmin muisteltua, etten vaan ole ollut mitenkän epäystävällinen vastaantulijalle.

        Olen lenkeillä törmännyt useampaankin oppilaaseeni, ja viime viikolla eräs tyttö kertoi, että hänen vanhempansa olivat nähneet minut auton ikkunasta. Eilen toinen tyttö tuli kyselemään, onko minulla koira, kun hänen äitinsä oli kuulemma jutellut kanssani pitkään lenkillä. Oli vähän noloakin sanoa, että en kyllä muista, milloin ja missä olen hänen äitinsä nähnyt, sillä niin moni pysähtyy. Vasta illemmalla sain palautettua mieleeni kyseisen tilanteen. Hyvin kiusallista on myös se, kun monet alkavat tuttavallisesti kysellä, onko Kullervon tilassa tapahtunut muutosta tai kehitystä. Minut muistetaan kyllä, mutta minä en todellakaan muista kaikkia, joiden kanssa olen ehtinyt rupatella. Siitä tulee välillä vähän nolo olo.

        Mutta erään ohikulkijan kyllä muistan. Niin helppoa kuin Kultsin kanssa onkin kärrytellä, se on kuitenkin todella riippuvainen pyöristään. Tänään olenkin ollut vähän epätoivoinen siitä syystä, että olen kadottanut Kultsin kärrin ruuveihin sopivan kuusiokoloavaimen. Täytyy heti pian ostaa uusi, sillä minun tuurillani ruuvit löystyvät heti, kun niitä ei ole mahdollista kiristää. Alkusyksystä jouduin aika ikävään tilanteeseen, kun avain oli jäänyt kotiin, ja Kultsin kärrit romahtivat yli kilometrin päässä kotoa. Ei auttanut kuin selvitä. Kärrejä oli pakko kantaa, joten poitsun täytyi kävellä. Matka kesti hirveä kauan, ja välillä Kultsi raahasi takapäätään niin, että sen tassut hiertyivät verille. Yritin kaikin tavoin tietenkin auttaa sitä ja pakottaa sen pysymään jaloillaan, mutta matka oli melkoinen. Kun olimme jo melkein perillä, eräs nainen pysähtyi kysymään, mitä on tapahtunut ja tarjoutui hakemaan luotaan avaimen, että saan kärrin kuntoon. Se oli kiva tarjous, vaikka siitä sitten kyllä kieltäydyinkin, sillä matkaa oli enää vain murto-osa jäljellä. 

         Joka tapauksessa täytynee yrittää vastaisuudessakin pitää hymy pyllyssä, kun joku tulee utelemaan Kultsin tilanteesta. Jonain päivänä saatan taas tarvita jonkun avuliaan aatun jelppaamaan kärrin kanssa, ja silloin saattaisi kismittää, jos ainoa vastaantulija olisi se mummo, jonka edellisenä päivänä olisin kohdannut  jollain EVVK-asenteella. 

Sairaspäiviä.

Olen ollut muutaman päivän kipeänä, mikä on ihan perseestä. Perjantaina missasin siskoni tuparit, tänään lauluryhmämme esiintymisen ja huomenna työpäivän. Jonkinlaiset ohjeet sain räpellettyä sijaiselle, mutta tavallaan on tosi tympeää, kun ei pääse itse vetämään omia tuntejaan. Tallillekaan en ole päässyt kunnolla koko viikonloppuna. Siskoni hoiti Maggin eilen, Maggin hoitaja tekin tänään aamutallivuoroni ja minä itse kävin vain myöhemmin vähän rapsuttamassa Maggia ja vein sille kengät huomista kengitystä varten.

Mutta Kullervo on osannut ottaa kaiken ilon irti sairastamisestani - ihme, ettei se vielä ole pyytänyt päästä viereeni nukkumaan. Eilen avasin telkkarin ehkä ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, kun huomasin katsoa juhannuksena missaamani Haloo Helsingin Voice-keikan. Kultsi otti heti tilaisuudesta vaarin, kun huomasi minun hetkeksi istuvan sohvalle. Tympeällä kännykamerallani sain sen huomiohakuisuudesta pari kuvaakin.

Vähän ensin tältä puolelta...

Ja sit jos vähän tältäkin puolelta...

Ja sit jos mää otan vähän paremman asennon...

Karsinoita ja karkureita

Viimeinenkin karsina valmistui alkuviikosta. Se tarkoitti sitä, että Lemmukin pääsi vihdoin yöksi sisälle ja samalla Feksu siirrettiin alatarhasta pihattoon. Tai oikeastaan vain pihaton tarhaan, sillä pihattolaisten kulku sisätiloihin oli suljettava alkuunsa; Maggi seistä möllötti katoksen ovelle ajaen muut pois. Lauman meno oli muutenkin taas sellaista häsäämistä, rymyämistä ja tappelua, että lopulta Maggi vietiin yöksi häpeämään pihan puolelle pikkutarhaan. Siitä tosin seurasi se, että aamulla sekä Feksu että Neito pönöttivät Maggin tarhan portilla, ja naapurin rouva kävi kertomassa, että heidän terassilleen oli yön aikana ilmestynyt hevosenpaskaa...

Sakke ja Lemmu karsinoissaan.

Sakke! <3

Messi ilta-aterialla.

Tiistaina Maggi aloitti magnesiumkuurin, jotta turha stressaaminen loppuisi. Torstai-iltana siirsimme Tuulin, Kaisan ja Reben kanssa niin Maggin kuin viereiseen tarhaan sijoitetetut karkuripollet taas pihattoon porsastelemaan, ja pienten potkimisten ja hampailujen jälkeen yhteiselo näytti alkavan sujua ainakin jotenkin. Mutta kun syötin Maggille sen pientä iltapalaa, Feksu ja Neito säntäsivät ihan yhtäkkiä toiseen päähän tarhaa ja sitten rytinällä läheiseen metsikköön. Säntäsin Rebe takanani niiden perään, ja sain kuin sainkin heitettyä riimunarun Neidon kaulan ympärille ennen kuin oltiin taas naapurin puolella. Iltahämärässä sitten taluttelimme hevoset takaisin pihaan ja ensimmäisten tähtien syttyessä taivaalle olin aidankorjauspuuhissa. Kun laitomme karkurit takaisin pihattoon, oli jo aivan pimeää, ja saatoimme vain toivoa, että ne tällä kertaa jäivät oikealla puolelle aitaa. Ja jäiväthän ne.

Perjantaina kävimme Tuulin ja Piian kanssa vähän istumassa iltaa ja juhlistamassa tallin valmistumista. Mieli pysyi iloisena siitäkin huolimatta, että missasin viimeisen bussin enkä taas ajatellut kovin pitkälle sen jälkeen. Joku fiksu olisi ottanut taksin, mutta minäpä näppäränä ja reippaana kävelin kotiin keskustasta. Puolessa välissä viiden kilometrin kävelymatkaa mietin, että sai olla viimeinen kerta, kun kävelen kotiin korkkareissa, lyhyessä hameessa ja kahden jälkeen lauantaiyönä. 

Ratsastuksen jälkeen vähän kutitti...

Tapani mukaan heräsin seuraavana päivänä jo ennen yhdeksää, mutta tallille menin vasta illasta. Ilokseni sain huomata, että pihatossa oli rauhallisempaa kuin ikinä. Maggi vaikutti jopa vähän yksinäiseltä ja alistetulta, ja heinillekin se meni vähän arkaillen. Ehkäpä Feksu on viimein laittanut sen ojennukseen, ja hyvä niin. Ehkä kohta voi avata myös pääsyn sisätiloihin.

Sumuisen sunnuntain aamutalli.

Intiaanikesä!

Ihanan lämpimänä syksynä on ollut mukava...

Käppäillä Kultsin kanssa...

maastoilla Maggi-murusella...

katsella kaviokkaita...

ja tuunata tallia.

Onneksi ilmat ovat olleet vuodenaikaan nähden melko lämpimiä. Viime viikonloppuna sain taas kasan lankkuja maalattua, ja aurinko kuivatti ne yhtä vikkelästi kuin kesähelteillä. Enää yksi karsina on kokoamatta, ja sitten pääsee viimeinenkin heppa viettämään öitään sisälle. Toki jotain pientä pintaremppaa on vielä tekemättä, ja esimerkiksi pihaton välikatto on vielä haave vain. Mutta nyt näyttää ja tuntuu tallin osalta kyllä jo aika hyältä - vitsit, että siitä tulee hieno!

Alkusyksyilyä

Maastomaisemia

Olen nopea oppimaan tiettyyn päivärytmiin. Viimekään viikolla en kovin montaa kertaa herännyt herätyskellon soittoon, vaan sisäinen kelloni herätti minut useana aamuna about minuutin etukäteen. Ja kun nyt olen oppinut siihen, että herätys on kuudelta aamulla, se on sitä myös viikonloppuna. Lauantainakin räpsäytin silmäni auki tasan kuudelta ja nousin pirteänä aamukahville. Yhdeksän aikoihin istuinkin sitten jo Maggin selässä, ja köpsöttelimme mukavan, aamuaurinkoisen maastolenkin.

Pitkästä aikaa ehdin myös vähän maalailla tallilla. Nyt vuorossa ovat karsinoiden rautaelementit ja laudat. Lauantaina minä virittelin lautasavottani pihaan, ja alkusyksyn aurinko kuivatti laudat ihanan nopeasti. Sunnuntain kaatosateessa hommaa piti kuitenkin jatkaa sisätiloissa.

Maalailua ulkona...

... ja sisällä.

Karsinat ovat  kuitenkin siis vasta vaiheessa ja tekeillä, ja kun nyt jo kuitenkin ollaan syyskuun puolella, hevosia ei enää mielellään pitäisi öitä ulkona. Suoraan sanottuna olemme tallikavereideni kanssa jo aika väsyneitä ja ärsyyntyneitä tähän koko tilanteeseen: hevosilla ei ole karsinoita eikä meillä vuokrasopimusta tilaan. Kävin viikonlopun aikana puhelimitse keskustelun tulevan vuokranantajamme kanssa, ja sähköpostiviestejä on lähetelty puolin ja toisin. Periaatteessa kaiken pitäisi nyt kuitenkin pikku hiljaa järjestyä, mutta onhan tämä säätäminen kiristellyt vähän kaikkien hermoja. Onneksi töissä on mukavaa ja Kullervo porskuttelee pyörillään onnellisena. Ei tarvitse ihan kaikesta olla yhtä aikaa hermostunut. Ja ehkäpä tämän viikon loppupuolella tallikuviotkin ovat viimein vähän paremmalla tolalla.

Viikonlopun piristys oli muuten se, että sisareni ja hänen poikaystävänsä muuttivat takaisin Jyväskylään. Muuttohässäkän ajaksi sain mitä ihanimman hoitolapsen. <3

Vallesmanni

Villi vuonikseni mun!

Tulipa tarpeeseen tämä viikonloppu. Edellisenä en oikein ehtinyt kunnolla edes hengähtää, joten tuntui vähän siltä kuin harteilla olisi ollut kahden viikon kuorma - vähintään. Kuluneella viikolla tuli nimittäin myös tiedostettua niitä ominaisuuksia, joita minulla opettajana on. En oikein voi sanoa niitä heikkouksiksi tai vahvuuksiksi, sillä kaipa ne tilanteesta riippuen ovat vähän molempia. Joka tapauksessa johtuen joko omasta historiastani, viime kevään työkuvioistani tai sitten ihan vain luonteestani huomasin taas olevani hyvin herkkä reagoimaan oppilaiden vaikeuksiin. Tällä viikolla meni pari yötä kattoon tuijoitellen, kun hermoilin ja tuskailin erästä selvittämätöntä asiaa. Onneksi sain vähän mielenrauhaa ennen viikonloppua. 

Perjantai-ilta ei tosin alkanut kovin rauhallisesti. Meillä oli tallikokous, ja kesken rupattelun pihatosta alkoi kuulua suorastaan mylvintää. Sen jälkeen kuului järkyttävää pamahtelua, ja kun kiirehdin katsomaan, ketä tapettiin, yllätin Maggin riehumasta yksin sisätiloissa. Tamma oli potkaissut järkyttävät kolot uuteen vaneriseinään ja jo aiemmin päivällä se oli potkaissut yhden laudan irti. Minun seurassani Maggi oli aivan rauhallinen ja tuttuun tapaansa kerjäsi vain haleja ja rapsutuksia, mutta heti kun sen uuden lauman 2-vuotias suokkitamma lähestyi, matamini alkoi polkea jalkaa, kiljua ja luimistella. Ilmeisesti sen riehuminen on siis jotain uhittelua muille.

Lauantaina otettin jo ihan rennosti

Lauantaina kävin ratsastamassa, ja oli kyllä taivaallista päästä pitkästä aikaa Lylymäen maastoihin. Tallin lähellä on aivan ihania metsäpolkuja kilometrikaupalla, ja niitä pitin on aina yhtä mahtavaa kurvailla,

.

Muistin myös pitkästä aikaa leikata Maggin harjan. Kolmentoista treenivuoden jälkeen keksin vihdoin kätevät tavan päästä käsiksi jouhiin ilman, että Maggi koko ajan häiritsee saksimistani työntämällä turpaansa syliini tai ravistelemalla päätään rasittavasti. Ylhäältä näki myös ihan loistavasti, ovatko harjan valkoiset osuudet keskenään yhtä pitkät. Vaikka vuonis muuten on helppohoitoinen (?) humma, harjan pätkiminen on ärsyttävä lisähomma. Joskus annoin Maggin harjan kasvaa vähän pitemmäksi, mutta se oli niin karsean näköinen, että harjankasvatushaaveet jäivät siihen yhteen kertaan. Kyllä siistiksi leikattu punkkarimalli on se vuoniksen tavaramerkki, eikä siitä oikein passaa luopua.