"Senkus olet halvaantunut, mutta ei sulla silti mitään etuoikeuksia tässä maailmassa ole. Mun varpaiden päältä EI rullailla ihan miten sattuu, vaikka kuinka tekis mieli mennä puskiin möyrimään." Olen jo niin tottunut Kullervon kärriin, että on jopa välillä vaikea muistaa aikaa, jona kärrejä ei ollut. Ja myös Kultsi on niin tottunut, että se touhottaa ja häsää pyörillään aivan yhtä itsekkäästi ja huolettomasti kuin aina ennenkin. Jotenkin koomista on muuten se, että Kullervo on aina ollut kova poika merkkailemaan reviirinsä, ja se tapa ei ole kadonnut mihinkään. On tosin vähän vaikea pidättää naurua, kun tyyppi kesken käppäilynsä yhtäkkiä asettautuu aivan jonkun puun viereen tiristelemään tippojaan.
Koska olen jo itse niin tottunut, en aina ihan muista, miten hämmentävä näky me kuitenkin olemme. On ihana miettiä, miten erilaisten ihmisten kanssa on tullut juteltua. Pyörätuolikoira kiinnostaa pieniä lapsia, vanhoja pappoja, mustanpuhuvia ja lävistettyjä teinejä, juoppoja, perheenäitejä ja hassuja mummeleita. Toki esimerkiksi pienille lapsille kerron Kullervon tarinan vähän kaunistellen ja happily ever after -loppuisesti, mutta perinteisen stoorin alan jo osata ulkoa.
Mutta ihan aina ei vain jaksaisi pysähtyä. Enkä ehkä aina jaksa olla yhtä aurinkoinen. Olen alkanut pitää kuulokkeita korvillani, jotta vähän harvempi ohikulkija pysähtyisi kyselemään ja juttelemaan. Olen tietenkin todella iloinen siitä, että kukaan ei vielä ole pysähtynyt moittiakseen tai tuomitakseen. Monet kannustavat, ihastelevat ja ovat vilpittömän liikuttuneita, ja hyvin moni kävelee ohi hymyillen tai nauraen - onhan Kullervon meno vähän koomistakin. Silti kaikkea positiivistakaan ei aina jaksaisi ottaa vastaan, ja välillä ehkä yritän vain päästä keskusteluista mahdolisimman nopeasti eroon, ja eilen tulikin vähän tarkemmin muisteltua, etten vaan ole ollut mitenkän epäystävällinen vastaantulijalle.
Olen lenkeillä törmännyt useampaankin oppilaaseeni, ja viime viikolla eräs tyttö kertoi, että hänen vanhempansa olivat nähneet minut auton ikkunasta. Eilen toinen tyttö tuli kyselemään, onko minulla koira, kun hänen äitinsä oli kuulemma jutellut kanssani pitkään lenkillä. Oli vähän noloakin sanoa, että en kyllä muista, milloin ja missä olen hänen äitinsä nähnyt, sillä niin moni pysähtyy. Vasta illemmalla sain palautettua mieleeni kyseisen tilanteen. Hyvin kiusallista on myös se, kun monet alkavat tuttavallisesti kysellä, onko Kullervon tilassa tapahtunut muutosta tai kehitystä. Minut muistetaan kyllä, mutta minä en todellakaan muista kaikkia, joiden kanssa olen ehtinyt rupatella. Siitä tulee välillä vähän nolo olo.
Mutta erään ohikulkijan kyllä muistan. Niin helppoa kuin Kultsin kanssa onkin kärrytellä, se on kuitenkin todella riippuvainen pyöristään. Tänään olenkin ollut vähän epätoivoinen siitä syystä, että olen kadottanut Kultsin kärrin ruuveihin sopivan kuusiokoloavaimen. Täytyy heti pian ostaa uusi, sillä minun tuurillani ruuvit löystyvät heti, kun niitä ei ole mahdollista kiristää. Alkusyksystä jouduin aika ikävään tilanteeseen, kun avain oli jäänyt kotiin, ja Kultsin kärrit romahtivat yli kilometrin päässä kotoa. Ei auttanut kuin selvitä. Kärrejä oli pakko kantaa, joten poitsun täytyi kävellä. Matka kesti hirveä kauan, ja välillä Kultsi raahasi takapäätään niin, että sen tassut hiertyivät verille. Yritin kaikin tavoin tietenkin auttaa sitä ja pakottaa sen pysymään jaloillaan, mutta matka oli melkoinen. Kun olimme jo melkein perillä, eräs nainen pysähtyi kysymään, mitä on tapahtunut ja tarjoutui hakemaan luotaan avaimen, että saan kärrin kuntoon. Se oli kiva tarjous, vaikka siitä sitten kyllä kieltäydyinkin, sillä matkaa oli enää vain murto-osa jäljellä.
Joka tapauksessa täytynee yrittää vastaisuudessakin pitää hymy pyllyssä, kun joku tulee utelemaan Kultsin tilanteesta. Jonain päivänä saatan taas tarvita jonkun avuliaan aatun jelppaamaan kärrin kanssa, ja silloin saattaisi kismittää, jos ainoa vastaantulija olisi se mummo, jonka edellisenä päivänä olisin kohdannut jollain EVVK-asenteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti