Koirakaveri

Eilisellä uintireissulla mukana oli myös vanhempieni paimensukuinen lapinkoira. Nennikka Pardni alias Patu on ollut nyt kesällä mukavaa kävelyseuraa, vaikka juoksukavereiksi siitä ei kyllä ole. Ensimmäisen kerran sen erehtyessä mukaani jouduin odottamaan sitä jokaisen mäen päällä. Toisella kerralla se kääntyi suunnilleen kilometrin päästä takaisin kotiin tuumaten, että nyt meni homma liian rankaksi. Koiruus on kyllä siitä ihan mahtava, että sitä voi maaseudulla pitää koko ajan irti, ja tielläkin se kulkee aivan vasemmassa reunassa väistäen kaikkia autoja huolellisesti ojan puolelle.

Kävelykaveri

Niin kiltti ja tottelevainen kuin Patu onkin, joskus sen nynnyily on jopa hieman rasittavaa. Jokunen päivä sitten se esimerkiksi säikähti isäni aivastusta niin, että karkasi "Saareen" eli parin kilometrin päässä asuville vanhempieni tuttaville, joilla on pari lapparia. Patu ei koskaan karkaa minnekään muualle, mutta aina silloin tällöin se käy moikkaamassa koirakavereitaan.

Eilen olisi jo heti uimaan lähtiessä pitänyt aavistella, että reissu ei taida sujua ihan suunnitelmien mukaan. Patu ei missään nimessä suostunut menemään autoon matkustajan puolelta, koska Kullervo sattui istumaan sillä puolella takapenkkiä. Täytyi siis kiertää auton toiselle puolelle, ja senkin jälkeen sai houkutella vielä tovin, että karvalallu uskalsi hypätä jalkatilasta penkille. Eikä Kullervo siis millään tavalla osoittanut minkäänlaista vihamielisyyttä kaveriaan kohtaan, vaan odotti ihan rauhassa, että toinen hyppää viereen istumaan.

Uitin Kullervoa Patun kirmaillessa rannalla. Välillä Patu uskaltautui vähän kahlailemaankin, mutta järjettömän paksun turkkinsa vuoksi se ei uskalla uida muuta kuin tassupohjaa. Välillä heitin pari keppiä rantaveteen, jotta Patulikin sai vähän onnistumisen kokemuksia ja huomiota. Edellisistä videopostauksistani innostuneena otin eilen lisää tärsisevää todistusaineistoa koirien uintipuuhista. Tässäpä taas linkkiä siihen.

Olisi pitänyt arvata, että jos autoon meneminen kotipihassa on ongelma, se ei voi olla mitään muuta rannallakaan. Ranta on suunnilleen 50 metrin päässä parkkipaikasta, ja koko paluumatka on yhtä isoa ylämäkeä. Kannettuani Kullervon autoon huikkasin Patulle, että nyt lähdetään. Ei sitten lähdettykään. Patu isttua möllötti rannalla ja tuijotti haaveillen järvelle. Aikani kutsuttua totesin, että ilmeisesti on käytävä ihan vieressä komentamassa, kun karvakäpäliin ei muuten tullut liikettä. Mutta kun lähestyin rantavahtia, se juoksikin iloisena veteen ja jäi sitten töröttämään aaltoihin sen näköisenä, että leikkiminenhän aloitetaan juuri nyt, kun typerä lörppäkorva on auton uumenissa. 

Ei auttanut maanittelu, ei komentaminen eikä huijaaminen. Jouduin lopulta kantamaan vettä valuvan piisamirotan koko matkan järvestä autolle, ja voin kertoa, että märkä, yli 20-kiloinen koira ei ole häävi raahattava ylämäessä. Autolle päästyäni olin itsekin kuin uitettu koira, ja vaatteeni haisivat samalta kuin vesisateessa kastunut pihapiski. Kotimatkan Patu matkusti ahtaassa jalkatilassa. Meikäläisen kärsivällisyydestä ei ollut enää houkuttelemaan sitä mukavammille matkustuspaikoille.

 "Kun isot koirat haukkuu hau,

niin mua pelottaa  

Kun semikoirat haukkuu "hau",

mua semipelottaa
Kaikki pihan koirat ne räksyttää,

mua pelottaa kun on äksyjää..."

(Heikki Kuula: Koirakaveri)