Kärryttelyä ja markkinatunnelmia

Markkinoille mentiin kärryillä

Hevosenhajuinen viikonloppu takana! Lauantaina Pikari oli talutusratsastuksessa kesämarkkinoilla ja jaksoi helteessäkin raatustaa ratsastuskierroksella monta tuntia. Vaikka Pikari on usein hermostunut häseltäjä ja vähän reppana koheltaja, ihmisten ja erityisesti juuri lasten seurassa se osaa käyttäytyä aivan uskomattoman kiltisti ja rauhallisesti. Se kulki perässäni kuin possujunan vaunu silloinkin, kun ihan vieressä oli moottorisahanäytös ja lastut lentelivät ponin takamukselle.

Aloin kyllä jo päivän edetessä ajatella, että Pikarista on nyt tosiaankin tullut vanha, kun se ei viitsinyt enää hirnua edes muurinpohjalätyille. Mutta sitten melkein viimeisellä kierroksella sen sieraimiin viimein levisi marttojen paistamien räiskäleiden tuoksu, ja lätynpaistopaikalle tuijottaen se toitotti kuuluvat tervehdyksensä.

Hännän letti levensi takamusta entisestään.

Pikari tienasi hyvät rahat, ja periaatteeni on, että ponien itse ansaitsemat rahat menevät sitten ponien tavaroihin. Tällä kertaa olikin heti seuraavana päivänä mahdollisuus päästä hipelöimään hevostarvikkeita, sillä suuntana oli Kuopion kuninkuusravit. Ajoin vielä lauantai-iltana Kuopioon siskoni luo, ja koko pitkän ja järkyttävän kuuman sunnuntain vietimme Sorsasalossa. Onneksi mukana oli vesipullo ja alueella useita vesipisteitä. Sekä niihin että jätskikioskeille oli kylläkin jatkuvasti julmetun pitkät jonot, mutta eipä lähtöjen välillä juuri muutakaan voinut tehdä kuin odottaa, joten samapa se oli, missä sitä seisoi. 

Minulla ei ollut mitään erityistä ennakkosuo(si)kkia, mutta ehkä vähän toivoin Sirun Valpuriinan jatkavan kuningattarena. Se voittikin komeasti päätösmatkan, mutta kokonaisaikojen perusteella Marimin oli kuitenkin vielä kovempi tyttö.

Sirun Valpuriina

Toisaalta oli aika liikuttavaa, että niin kuningattareksi kuin kuninkaaksikin kruunattiin kisojen sennut eli 14-vuotiaat raviputet, joilla tuskin on enää kisavuosia jäljellä. Erikasson uusi kuninkuutensa, mutta niin komea hevonen kuin se onkin, vielä vaikuttuneempi olin kuninkaiden päätösmatkan esittelystä. Ennen kunkkukandidaatteja radalle ravaili nimittäin kaikkien aikojen ravikuninkaaksi valittu Viesker-herra, jonka 24 ikävuotta eivät näkyneet mitenkään muuten kuin hieman pönäkämpänä vatsana.

Marimin

Olin liikuttunut paitsi Vieskeristä myös vähän kaikesta muustakin mahdollisesta. Meillä oli päätösmatkalla todella hyvät paikat, sillä istuimme toisessa penkkirivissä radasta katsoen ja suunnilleen sadan metrin päässä maalista. Kavioiden tumina tuntui omissa päkiöissä asti. Olin aivan fiiliksissä loppurytinöistä, ja jokaisen juoksun jälkeen tunsin ylpeyttä ja onnea voittajahevosen puolesta. Eniten niiskutin kyllä kuninkaallisten seremonioiden aikana, kun uudet, seppelöidyt kuninkaalliset marssivat yleisön eteen Prinsessa Ruususen häämarssin soidessa taustalla. Melkeinpä voisin sanoa, että mitä sitä suotta intoilemaan naapurimaan tai Britannian prinsessahäistä ja synnytyksistä, kun meillä Suomessa on kaikkein komeimmat kuninkaalliset, ja vain mielikuvitus ja sukurutsa ovat rajana, kun miettii, miten hienoja jälkeläisiä ne voisivat saada.

Uutta väriä pienessä nassussa

Raveista lähti tuliaisina riimut Pikarille ja Paronille, eli siis Paroonille. Noita ponieni sukuja linkatessa on kyllä pakko sanoa, että Pikarin ensimmäinen kuva on aivan karsea. En tiedä, missä se on otettu ja milloin, mutta ei ainakaan minun luonani. Se on varmaankin herran ensimmäiseltä talvelta. Innostuin myös vähän tsekkailemaan pikkuponien isien ja esi-isien kuvia, ja Pikari on totisesti isänsä poikia. Paroni kai sitten isänemänisänisän. En tiedä, mistä se on kokonsa perinyt, kun sekä isällä että emällä on korkeutta ollut sentään metrin verran, mutta piskuinen Paroni on säkäkorkeudeltaan 80 senttiä ja rapiat päälle. Se on niin pieni, että se katoaa jopa nokkosten ja niittyleinikkien taa korviaan myöten.

Ja sitten, kun se on vielä niin hiljainenkin. Pikari on aina huutanut, hörissyt, kiljunut ja vinkunut kaikelle ja kaikille niistä muurinpohjaletuista ihmisiin asti. Paroni on aina puhunut silmillään. Kun sille vie vettä sen ollessa janoinen, se uittaa turpaansa hetken vesiastiassa ja tuijottaa sitten veden tarjoajaa pitkään silmiin. Paronilla on viisaat ja tunteikkaat silmät. Mutta on se vuosien aikana oppinut myös vähän juttelemaan. Aluksi se oli aivan mykkä, mutta oppi muutamassa vuodessa sanomaan "hö" ja sitten tärisyttämään turpaansa hörinän tahtiin. Jokunen vuosi siten se osasi jo sanoa "höhö", ja nyt se jo harvakseltaan hörisee ihan kunnollakin. Turpatehosteita unohtamatta.

Kun tänään testailin riimuja poneille, huomasin Paronin taas kävelevänkin ihan hyvin. Se riesana on nyt jo useita vuosia ollut ajoittain oireileva kaviokuume, ja taas pari viikkoa sitten se arkoi kavioitaan siihen malliin, että jouduin antamaan sille kipulääkettä. Sen syömistä rajoitetaan kesäisin, ja olikin jotenkin outoa, että kuume tuli näin loppukesästä, kun ruohokaan ei enää ole vihreintä mahdollista, ja poitsu on laiduntanut päivät jetsulleen samalla läntillä jo pitkän aikaa. Yöt shettikset ovat pikkuisessa hiekkatarhassa, ja nyt Paronin oireillessa ne olivat siinä päivätkin. Karanteenista, kavioiden vuolusta ja kipulääkkeestä oli taas Paronille apua, ja toivoa sopii, että kavio-ongelmat pysyvät nyt taas jotenkin hanskassa. Talvisin poika ei ole koskaan oireillut, joten jos vaan kesällä saisi sen pidettyä mahdollisimman terveenä, elinvuosia voisi olla vielä edessä paljonkin.

Voi niitä aikoja, kun vielä ratsastin Pikarilla ja ajoin Paronilla! Paroni oikeasti ravasi yhtä kovaa kuin Pikari laukkasi, ja hiekkateillä porhaltaessa sillä oli aina hurja voitontahto. Joskus sisarustemme kanssa vitsillä puhuimmekin, että siitä olisi voinut tulla näppärä raviponi. Heh, ja vaikka viihdynkin lopulta paremmin hevosen selässä kuin kärryillä, kieltämättä kunkkareissa tuli mietittyä sellaistakin vaihtoehtoa, että vielä jonain päivänä voisin harkita ravisukuisen suokkivarsan ostamista...